Elämä on kuin atomipommin jäljiltä. Se ihminen josta kovasti olen pitänyt ja jonka kanssa olen saanut aikaan hyviäkin keskusteluja, ei ole enää "minun", Kaikenkattavan maanantai-iltaisen raivoamiseni jälkeen hän hiljeni tyystin ja liukui pois. Eiliset pelasturenkaat heitin tyhjään mereen. Ei hän siellä enää ollut.

Tekisi mieleni potkia ja hakata omaa hemmoteltua minääni. Sitä jonka oikeudentaju ei koskaan anna periksi tuumaakaan. Sitä, joka ei osaa laskelmoida omia hyöty- ja haittanäkökohtia. Sitä, joka toimii kun on toimimisen aika, menee sitten kuinka metsään tahansa. Sitä joka on epävarma ja pieni ja haluaisi vain käpertyä syliin.

Mutta enhän minä. Piikit pystyssä sojottaen kiroilen ja meuhkaan. Vittu.